tiistai 10. huhtikuuta 2018

57. Become a pharmacist, it will be fun, they said

Olen ollut "uudessa" duunipaikassani apteekinhoitajana nyt noin kuukauden, ja aika on mennyt ihan älytöntä vauhtia. Työkuvioiden vaihtuminen on ollut yllättävän sressaavaa, (mikä näkyy täälläkin vähäisenä aktiivisuutena) ja oonkin edelleen ollut suhteellisen poikki työ- ja treenipäivien jälkeen. Toisaalta tykkään kyllä haasteista, ja siitä, että saan päättää asioista, vaikka se tarkoittaakin myös sitä, että työasiat pyörivät päässä välillä myös kotona. Kivaa on kuitenkin toistaiseksi ollut, en siis todellakaan kadu!

Noin viikko sitten lehdet kirjoittelivat laajasti tapauksesta, jossa Porin Yliopiston Apteekki oli myynyt käytettyjä insuliinineuloja asiakkaalle. Juttelimme jonkun verran töissä ja työkavereiden kanssa aiheesta, ja siitä, miten estämme omassa yksikössämme saman. Jäin myös miettimään koko alaa siltä kantilta, mistä asioista oikein olemme vastuussa ihmisten terveyden ja tietoturvan suhteen.



Kun luin uutisen pääpiirteittäin, ei ollut vaikea päätellä tapahtumien kulkua. Asiakas on palauttanut insuliinineulansa ulkoisesti korkkaamattoman näköisessä pakkauksessa, ja vastaanottaja on jättänyt ne pöydälle odottamaan hävitystä. Koska apteekissa on niin jäätävät määrät tavaraa, joku toinen on tämän jälkeen vienyt neulat "paikalleen" hyllyyn. Ja sieltä hyllystä haettua pakkausta neuloja toimittanut henkilö ei ole osannut epäillä käytetyiksi. Koska kuka nyt hyllyttäisi jätteitä. Pieleen on siis mennyt, oikeastaan joka kohdassa, mutta kun pakettien pyörittelystä tulee arkipäiväistä, ymmärrän toisaalta hyvin, että noin voi käydä. Ei missään nimessä saisi, mutta voi. Siksi uutisia lukiessa tuntui toisaalta epäreilulta, kuinka pojan äiti nimitti virhettä epäinhimilliseksi. Vaikka tilanne oli todella järkyttävä ja poikkeuksellinen, joskus arvostelukyky saattaa kiireessä yksinkertaisesti pettää. Ihan kenen tahansa. 14-vuotiaan pojan olisi toki myös voinut ajatella huomaavan neulojen aukinaisissa sineteissä jotakin epäilyttävää, vaikkei häntä voikaan tapauksesta missään nimessä syyttää.

Mikä niissä käytetyissä neuloissa nyt ylipäänsä on niin kamalaa, on tietenkin ajatus mahdollisesta tartuntataudista. Jos asiaan yhtään perehtyy, huomaa, että tartuntatautiriski käytetystä neulasta on erittäin pieni. Virukset lähtökohtaisesti vaativat isännän, eivätkä säily itsekseen hengissä kovinkaan pitkään. Toki ihoon voi päästä likaisesta neulasta myös bakteereja, jolloin pistokohta voi tulehtua. Musta tuntuu myös suhteellisen epätodennäköiseltä, että joku stereotyyppisesti kovin tartuntatautinen lähtisi palauttamaan neuloja apteekkiin, saati edes käyttäisi insuliinineuloja. Insuliinia kun pistetään kudokseen, eikä verenkiertoon. Itse en ainakaan ole (valitettavasti) ottanut yhtäkään huumeneulaa vastaan sellaiselta, jolle olen niitä myynyt. Niin iljettävältä kun ajatus käytetyllä neulalla pistämisestä tuntuukin, toivon, ettei kyseisellä pojalla käynyt poikkeuksellisen huono tuuri, ja että hän selviäisi tällä kertaa säikähdyksellä.

Keissi sai tosiaan vähän miettimään, millaisten aineiden ja asioiden kanssa sitä joka päivä työskentelee. Monellakin napilla, jopa ihan niillä hyllystä vapaasti ostettavilla, saisi itsensä helposti hengiltä. Eikä tarvitse aina edes ottaa kovin montaa tablettia, kunhan vain tietää mitkä kaksi ainetta eivät missään nimessä sovi yhteen. Onneksi tietokannat ja yhteisvaikutuksista sekä haittavaikutuksista varoittavat ohjelmat ovat kehittyneet samaa tahtia, kun lääkerepertuaari on kasvanut. Apteekki on kuitenkin aina se viimeinen paikka, missä virheet ja päällekkäisyydet tulisi huomata, jos jossain, sillä lääkäreillä tuntuu usein olevan liian kiire kartoittaakseen potilaansa kokonaislääkitystä. Asiakas ei myöskään tule vastaanotolla aina kertoneeksi esimerkiksi käyttämistään luontaistuotteista, joilla saattaa olla isokin merkitys lääkehoidon onnistumisessa. Eikä se lääkäri myöskään ole ajatustenlukija; ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun asiakkaan penisilliiniallergia on muistunut vasta tiskissä mieleen. Velvollisuutemme on myös opastaa lääkkeen oikeaan käyttöön ja varmistua jokaisen asiakkaan kohdalla lääkitysturvallisuudesta. Se tieto tuntuu joskus olevan asiakkailtamme pimennossa, sillä kun jokin aika sitten huomautin rouvalle tiskissä, ettei bentsodiatsepiineja olisi hyvä käyttää unilääkkeenä säännöllisesti joka ilta, sain vastaukseksi vain vihaisen tiuskaisun, että se on rouvan itsensä ja lääkärin välinen asia, ja ettei apteekin tehtävä ole siihen puuttua. Ihan huvin ja vittuilun vuoksi kun en todellakaan jaksaisi kyseisistä aiheista paasata..

Koodilla SPRING15 vielä ale mun ystäväni upeista koruista! Klik ---> SiruCollection

Toinen asia, minkä tärkeyttä painotetaan jo ihan ensimmäisestä työpäivästä lähtien, on tietoturva. On sinänsä hullua, että yhdellä vilkaisulla saan tietooni asiakkaan nimen, henkilötunnuksen, sukupuolen ja iän. Jos jotakin täytyy tilata, tai toimittaa kotiin, saan helposti kysymällä vielä osoitteen ja puhelinnumeronkin kaupan päälle. Mahdollisesti myös vaimon, miehen, vanhemman tai lapsen tiedot, jos heille haetaan lääkkeitä samalla. Asiakas puolestaan ei oman yksityisyydensuojani vuoksi saa tietää minusta muuta, kuin tittelin rintakyltistä. Toisaalta asiakkaita käy jo yhden päivän aikana niin paljon, että itselleni tuottaa kyllä suuria vaikeuksia muistaa edes vartti sitten käyneen asiakkaan kasvoja..puhumattakaan mistään nimistä. Puhelinnumerot ja osoitteet, sekä henkilötietoja sisältävät lappuset toki tuhotaan heti, kun tilanne on ohi, joten yhdestä asiakaskontaktista jää ainakin itselleni kohtalaisen vähän muistikuvia. Ja hyvä niin. Vaikka joskus hävettääkin palvella asiakasta saman päivän aikana toistamiseen "ihan uutena asiakkaana", muistamatta päivän ensimmäisestä käynnistä mitään. Kyselytutkimusten mukaan luotto apteekkihenkilökuntaa kohtaan on Suomessa vahvaa. Ja siitä luottamuksesta apteekissa halutaan kynsin ja hampain pitää kiinni sulkemalla suut ja säilyttämällä henkilötietoja sisältävät paperit lukkojen takana.

xx

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti